Sosiaalinen media on täynnä tekstejä, joissa muistutetaan fyysisen läheisyyden merkityksestä. Ne kertovat, kuinka halaus vähentää stressiä, kädestä pitäminen lisää turvallisuuden tunnetta ja kosketus vahvistaa parisuhdetta. Viesti on kaunis, ja siinä on paljon perää.
Mutta harvoin pysähdytään kysymään, mitä tapahtuu silloin, kun fyysinen läheisyys ei olekaan yksinkertainen asia.
Vammaisena ihmisenä olen huomannut, että keskustelu läheisyydestä rakentuu usein oletukselle toimintakykyisestä kehosta. Sellaisesta, joka jaksaa, liikkuu, tuntee normaalisti eikä satu jatkuvasti.
Todellisuus on monelle aivan toinen.
Kun keho elää kivun kanssa, kosketus voi olla samaan aikaan sekä kaivattua että vaikeaa. Kun hermosto reagoi poikkeavasti, halaus ei välttämättä tunnukaan lohduttavalta. Kun dystonia vääntää lihaksia tai krooninen kipu tekee jokaisesta asennosta epämukavan, läheisyys vaatii enemmän suunnittelua, kärsivällisyyttä ja ymmärrystä kuin moni osaa kuvitella.
Silti tarve läheisyydelle ei katoa.
Ehkä juuri päinvastoin.
Yksi vammaisuuteen liittyvistä sitkeimmistä stereotypioista on ajatus siitä, että vammaiset ihmiset olisivat jotenkin seksuaalisuuden, romantiikan tai läheisyyden ulkopuolella. Meidät nähdään usein kuntoutujina, potilaina tai hoidettavina ennen kuin meidät nähdään ihmisinä.
Ihmisinä, jotka rakastuvat.
Ihmisinä, jotka kaipaavat kosketusta.
Ihmisinä, jotka haluavat tuntea olevansa haluttuja.
Tämä näkymätön ennakkoluulo näkyy kaikkialla. Se näkyy mediassa, jossa vammaiset ihmiset esiintyvät harvoin romanttisissa rooleissa. Se näkyy palveluissa, joissa seksuaalisuus jää helposti hoitopolkujen ulkopuolelle. Se näkyy myös tavassa, jolla yhteiskunta puhuu vammaisuudesta, tai jättää puhumatta.
Moni vammainen joutuu käymään läpi kaksinkertaisen kamppailun. Ensin opetellaan elämään oman kehon rajoitteiden kanssa. Sen jälkeen opetellaan vakuuttamaan ympäristö siitä, ettei rakkauden, läheisyyden tai seksuaalisuuden tarve ole kadonnut mihinkään.
Joskus fyysinen läheisyys näyttää erilaiselta kuin romanttisissa elokuvissa.
Se voi olla puoliso, joka auttaa pukemaan tukisukan ilman että ihmisarvo katoaa tilanteesta.
Se voi olla käsi olkapäällä migreenikohtauksen aikana.
Se voi olla vieressä istumista silloin, kun kipu vie voimat puhumiseen.
Se voi olla ymmärrystä siitä, että läheisyyden muoto muuttuu sairauden mukana.
Rakkaus ei katoa, vaikka keho muuttuu.
Mutta yhteiskunnan pitäisi oppia näkemään tämä paremmin.
Esteettömyydestä puhuttaessa huomio kiinnittyy usein luiskauksiin, hissiin tai invapysäköintiin. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta esteettömyys on myös oikeutta ihmissuhteisiin, perhe-elämään, seksuaalisuuteen ja läheisyyteen. Oikeutta tulla nähdyksi kokonaisena ihmisenä.
Fyysinen läheisyys on tärkeää. Siitä olen samaa mieltä niiden sosiaalisen median tekstien kanssa.
Mutta läheisyydestä puhuttaessa meidän pitäisi muistaa yksi asia.
Kaikki eivät elä kehossa, jossa kosketus on helppoa.
Kaikki eivät pysty halaamaan samalla tavalla.
Kaikki eivät jaksa olla lähellä silloin, kun kipu huutaa kovempaa kuin sanat.
Ja silti me kaikki tarvitsemme tunnetta siitä, että olemme rakastettuja.
Läheisyyden suurin voima ei ehkä lopulta ole kosketuksessa itsessään.
Se on siinä, että toinen ihminen jää viereen, vaikka elämä olisi tehnyt kehosta vaikean paikan asua.
Siinä hetkessä vammaisuus ei määritä ihmisarvoa.
Siinä hetkessä olemme vain ihmisiä, jotka haluavat tulla nähdyiksi, kohdatuiksi ja rakastetuiksi.
-V